Viime viikolla kirjoitin, kuinka tekoäly tulee vääjämättä vaikuttamaan meidän jokaisen ammatilliseen identeettiin. Tämänkertaisen kirjoituksen perustan omakohtaisiin kokemuksiin kymmenien kehittämishankkeiden ja satojen keskustelujen pohjalta, ja kyllä pointtiani tutkimuksetkin tukevat.
Suurin uhkakuva tekoälyn käyttöön liittyen ei nimittäin liity tietoturvaan, vaan se on lähempänä kuin osaamme nähdä.
Hieman taustaa:
Ylivoimaisella enemmistöllä organisaatioista toimet tekoälyn suhteen voidaan jakaa kahteen kategoriaan: pidätellään hengitystä ja odotetaan, että koko AI-hömppä kaatuu omaan mahdottomuuteensa / hankitaan lisenssejä ja jätetään homma herran - lue henkilöstön - haltuun.
Kumpikaan näistä lähestymisistä harvoin tuottaa tulosta. Ensimmäisessä tapauksessa sitä ei toki odotetakaan, mutta jälkimmäisessä toivotaan, että jotain alkaa tapahtua.
Siinä mielessä odotukset täyttyvät, että yleensä jotain kyllä alkaa tapahtua. Osa porukasta ottaa haasteen vastaan, alkaa kokeilla ja perehtyä (tiedäthän ne webinaarit, joita sinunkin sähköpostissasi odottaa liuta “parempaa” hetkeä), huomaa nopeasti, kuinka paljon AI:sta on hyötyä, innostuu yhä enemmän, keksii uusia käyttökohteita, oppii lisää… ja menee menojaan.
Sitten on se toinen ääripää. He, jotka ehkä kokeilivat kerran tai kaksi jotain AI-työkalua, eivät tulleet hullua hurskaammaksi, eivätkä enää edes muista, milloin viimeksi ovat AI-työkalupakkia raottaneet. Toisin sanoen mikään ei muuttunut.
Toki väliinkin mahtuu porukkaa - suurin osa itse asiassa - jotka tekoälyä kyllä käyttävät, mutta käyttö on pintapuolista ja hyödyt sitä myöten vähäisiä. Seuraavan harppauksen ottaminen on vaikeaa, kun ei tiedetä, mitä ei tiedetä.
Sitten siihen uhkakuvaan. Jos tekoälyn vieminen arjen askareisiin jätetään henkilöstön omalle kontolla, syntyy valtava railo ihmisten välille. Tämä uhkakuva on todellinen ja tulee lävähtämään silmille monessa paikassa, sanokaa minun sanoneen.
Kun osaamisen taso heittelee, käy niin, että hyödyt eivät skaalaudu johdon päiväunien mukaisesti, työkaluihin ja koulutukseen ei investoida kuten pitäisi ja railo kasvaa entisestään.
Työyhteisön dynamiikka kusee, kun AI:ta parhaiten hyödyntävät ovat tehoiltaan aivan eri planeetalta kuin muut, mikä ei samassa suhteessa - jos ollenkaan - näy palkkapussissa. Lopulta tämä porukka kyllästyy kantamaan muita reppuselässä, alkaa pakata kamppeitaan ja osaamisvaje pahenee entisestään.
Syntyy kierre, jota on vaikea katkaista. Ja tämä kaikki vain siksi, että johto ei tajunnut kyseessä olevan suurin muutos työelämässä moneen sukupolveen - ei taas yksi IT-hanke.
Ja mikä pahinta: kun kyydistä pudonneet saavat jossain kohtaa kenkää, heille ei ole työmarkkinoilla mitään käyttöä. Tämä kuulostaa pahalta, mutta näin tulee käymään.
Ne mahdollisuudet, jotka tekoäly tuo tullessaan - myös uusien työpaikkojen muodossa - ovat valtavat. Tekoälystä pihalla olevat ovat myös näiden suhteen luonnollisesti ulkona kuvioista.
Ne, jotka tieten tahtoen vastustavat muutosta ovat kohtalonsa valinneet. Mutta kaikista heistä, jotka haluavat oppia ja olla muutoksessa mukana, pitää huolehtia.
Siksipä ensimmäinen steppi on se, että organisaatiolla on strategia tekoälyn käyttöön liittyen. Ja siinä strategiassa lukee sivulla yksi kissarobotin kokoisilla kirjaimilla: MEILLÄ KETÄÄN EI JÄTETÄ YKSIN TEKOÄLYN KANSSA.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu