Nytpä kävi ensimmäisen kerran niin, että jäi viime viikolla uutiskirje tekemättä - pahoittelut! Parasta aikaa on menossa kolmen viikon rypistys, jonka aikana vedän 15 työpajaa + muut askareet päälle, ja tunnit vuorokaudessa yksinkertaisesti loppuivat.
Mutta selitykset sikseen ja asiaan. Edellisellä viikolla purin erään jenkkiläisen irtisanomisuutisen, syystä että sen perusteluissa lävähti naamalle tukku asioita, joiden pitäisi herättää ajatuksia myös täl pual merta.
Tämän kirjeen osalta annan jo etukäteen korniusvaroituksen. Perustan nimittäin kirjoituksen Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa filosofi Esa Saarinen hehkutti Aleksander Barkovia ja hänen rooliaan Leijonien MM-kullassa. Tähän tapaan:
"MM-kulta muistuttaa, kuinka me suomalaiset olemme parhaimmillamme juuri silloin, kun homma ei rakennu näyttävyyden, itsekorostuksen tai sankaruusloiston varaan – vaan silloin, kun jokainen saa palvella kokonaisuutta tinkimättömän keskinäisen arvostuksen hengessä."
Kipaiskaas nenäliinat, niin päästään jatkamaan. Juttu muuten kannattaa lukea, diggasipa lätkästä tai ei.
Itse kun tekoälyliemessä päivittäin marinoidun, näen Leijonien tarinassa tietyn yhtäläisyyden AI:n tuomaan murrokseen.
Useimmissa organisaatioissa tekoälyn käyttö kulkee edelleen samaa latua: muutama innokas rakentaa omatoimisesti itselleen toimivat työkalut ja menee menojaan. Loput tuijottavat lasittunein silmin Copilot-ikonia eivätkä tiedä, mitä mieltä siitä pitäisi olla - saati mitä sillä tehdä.
Tämä kahtiajako, josta olen aiemminkin kirjoittanut, on organisaation kannalta surkea tilanne. Ja kun strategia puuttuu, kuilu osaavien ja osaamattomien välillä levenee koko ajan.
Tässä kohtaa kuvaan astuu Barkov-opetus! Jos tekoälystä vilpittömästi ajatellaan niin, että sen tavoite on muuttaa työelämä paremmaksi koko organisaatiossa ja sen mukaisesti myös toimitaan, siitä tulee yhteinen asia eikä muutaman sankarin sooloprojekti.
Etenkin kun nuo sankarit saattavat livetä kilpailijan leipiin milloin tahansa. AI-osaamiselle nääs tulee olemaan tulevina vuosina kysyntää isolla K:lla.
Mutta se vaatii, että jokainen otetaan mukaan kehitykseen — ja vaikka ykkösosaajat ovat jo edellä, kuten pitääkin, muut eivät näe sitä uhkana vaan hyvänä asiana myös itselleen.
Sain viime viikolla päätökseen koko kevään kestäneen konsultointiprojektin isossa 800 ihmistä työllistävässä organisaatiossa. Urakka piti sisällään yli 50 haastattelua, kymmeniä tunteja henkilökohtaista ohjausta, puolentusinaa workshopia ja säännöllisiä pohdintoja johdon kanssa. Lopputyönä rustasin organisaatiolle AI-kehittämissuunnitelman vuosille 2026-2027.
Projekti oli työläs, mutta enemmän se oli antoisa - syystä siitä, että homman lähtökohta ei ollut "otetaan tekoäly käyttöön hinnalla millä hyvänsä" vaan, miten tekoäly otetaan käyttöön niin, että kukaan ei putoa kelkasta. Silloin tekemisen klangi on ymmärrettävästi aika erilainen.
Yhteinen maali, selkeä (mutta elävä) strategia, osaamistarpeiden tarkka selvittäminen, edelläkävijöiden hyödyntäminen yhteiseen hyvään, jaetut käytännöt, tarvittava dokumentaatio, riittävästi resurssia sekä strategiselle puolelle että hands-on-kouluttamiseen jne.
Muuttujia on paljon, mutta jos tätä pohdintaa ei tehdä, tekoäly ei koskaan jalkaudu arkeen - ei ainakaan siinä mittakaavassa, että voidaan puhua aidosta muutoksesta.
Ja mikä parasta: kun organisaatio huomaa olevansa kehityksen eturintamassa — koko porukalla, ei vain muutaman osaajan voimin — siitä syntyy aitoa ylpeyttä.
Ylpeydellä en tarkoita tässä yhteydessä väsynyttä LinkedIn-pöhinää, jossa paukutellaan henkseleitä "AI first -strategialla", vaan sellaista, joka näkyy suoraan arjessa: työt on helpompi tehdä, porukka saa enemmän aikaan ja arki muuttuu paremmaksi. Miltäpä tällainen diili kuulostaisi?
Lopuksi on todettava, että vaikka kaikki tehtäisiin viimeisen päälle ihmiset edellä, tekoäly tulee lopettamaan työtehtäviä. Mutta jos muutokseen ollaan valmistauduttu ja henkilöstöä hyvissä ajoin siihen koulittu, täytyy luottaa siihen, että moni löytää paikkansa myös uudessa organisaatiossa (ja maailmassa).
Ainakin useampi kuin siellä, missä murros putoaa syliin pyytämättä ja yllättäen.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu