Viime viikolla kirjoitin siitä, kuinka AI-agentit näyttävät nyt saavuttaneen sen pisteen, mitä tässä jo tovi on odotettu - ja mitä se tarkoittaa.
Sama kaiku on askelten humanoidiroboteilla. Ne ovat hallin puolella sitä, mitä kielimallit ovat konttorissa, ja kehityksen tahti on yhtä lailla huima.
Tekoäly on jo tovin ajan pöllyttänyt toimistotyöläisten toimenkuvia, ja nyt se valuu Kiinan johdolla fyysiseen maailmaan. Vuosi 2026 näyttäisi olevan se, jolloin humanoidirobotit alkavat toden teolla koikkelehtia pilottiprojektien kätköistä tuotantolinjoille.
Esimerkiksi BMW:n tehtaalla USA:n Spartanburgissa testattiin viime vuonna kahta humanoidirobottia, joilla oli simppeli tehtävä: peltiosien siirto hitsausjigiin. 11 kuukauden pilotissa robotit osallistuivat 30.000 X3-auton kokoonpanoon ja siirsivät yhteensä 90.000 osaa viiden millin tarkkuudella.
Tulokset olivat siinä määrin hyviä, että robotteja kaivellaan laatikoista jo seuraavassa tehtaassa.
Kun USA:ssa ja Euroopassa pilotoidaan, Kiinassa robotit jo pyörittävät kokonaisia tehtaita. Esimerkkinä vaikkapa kännykkäfirma Xiaomin Changpingin tehdas Pekingissä, jossa pusketaan luureja ulos 24/7 pimeyden vallitessa - kokoonpanolinjalla kun ei ole ketään sytyttämässä valoja.
Tehtaassa valmistuu 10 miljoonaa premiumluokan älypuhelinta vuodessa eli yksi noin kolmen sekunnin välein. Palkkalistoilla on muutama huoltomies ja valvoja, mutta varsinainen tuotanto on kokonaan koneiden hyppysissä.
Kansainvälisen robotiikkaliiton IFR:n mukaan Kiinassa oli vuoden 2024 lopussa noin kaksi miljoonaa teollisuusrobottia, ja kyseisenä vuonna maailmassa asennetuista uusista roboteista 54 prosenttia meni Kiinaan.
Vastaavasti Kiinan valmistavan teollisuuden työpaikkojen määrä on vähentynyt reilussa 10 vuodessa noin 80 miljoonalla käsiparilla 200 miljoonasta 100–120 miljoonaan. Näin radikaaliin vähennykseen on liuta muitakin syitä kuin tekoäly ja automaatio, mutta silti.
Jos ja kun robotit pystyvät tekemään liukuhihnahommaa siinä missä ihminenkin, ja niiden kappalehinta painuu alle 20.000 euron - kuten se massatuotannossa jo nyt painuu - siinä on tehtaanjohtajan helppo ynnäillä, missä vaiheessa investointi kuolettuu Ramiin ja Irmeliin verrattuna.
Tästä puhui jo pari vuotta sitten podcastissani Teknologiateollisuus ry:n Esa Näätänen. Jakso löytyy täältä.
Robotit eivät toki vielä hetkeen syö fyysistä tekemistä samaa tahtia kuin tietotyötä. Maailman talousfoorumin Future of Jobs 2025 -raportti ennustaa (lue arvaa), että monissa perinteisissä fyysisissä hommissa - maatalous, logistiikka, hoiva-ala, rakentaminen - ihmisiä tarvitaan tulevaisuudessa jopa enemmän kuin nyt. Hienoa jos näin.
Mikä on varmaa, niin se, että tekoäly pistää paletin uusiksi yhtä lailla toimistoissa kuin tuotannossa. IMF julkaisi tammikuussa raportin Suomen työmarkkinoista, ja sen mukaan meillä jopa viidennes työvoimasta on tulevaisuudessa liipasimella.
Suurin riski pudota pelistä pois on miehillä, matalasti koulutetuilla ja maahanmuuttajilla – eli heillä, joilla ei välttämättä muutenkaan mene työmarkkinoilla erityisen lujaa.
Humanoidirobotit ovat täällä. Jos olet ajatellut, että "minä olen raskaan työn raataja, ja tämä tekoälyvouhotus ei minua koske", niin koskee. Miten lujaa, aika näyttää.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu
PS. Hesarissa oli äskettäin mielenkiintoinen artikkeli kiinalaisista humanoidiroboteista ja niiden kouluttamisesta. Käykää tsekkaamassa täältä.
Lähteet:
Viime viikolla kirjoitin, kuinka strategian puute uhkaa kaivaa railon AI-osaajien ja AI-osaamattomien välille. Nyt kirjoitan AI-agenteista, koska niiden viimeaikainen kehityskulku antaa esimakua tuomipäivän ennustuksista, joissa tekoäly vie meiltä kaikilta duunit.
Hesarissa oli tällä viikolla (13.4.) osuva artikkeli aiheeseen liittyen. Siinä tutkimuskeskus Laboren tutkija Salla Kalin varoittelee, että tekoälyn aiheuttama työpaikkojen katoaminen uhkaa Suomen julkista taloutta, joka vahvasti työn verotukseen nojaa.
Henkilökohtaisen “Aha, oho” -elämyksensä Kalin sai, kun hän alkoi rakennella AI-agentteja omaan työhönsä liittyen ja ymmärsi, että maailma taitaapi nyt muuttua.
Olen toitottanut tätä samaa asiaa johdon näkökulmasta; jos ei itse perehdy tekoälyn mahdollisuuksiin ja kasta varpaita veteen korvia myöten, ei pysty ymmärtämään mistä on kyse, eikä myöskään tekemään tekoälyyn liittyviä päätöksiä. Pätee muuten yhtä lailla poliitikkoihin.
Agenteista olen minäkin kirjoittanut useammankin kerran, mutta viime kuukausien kehitys on silti tullut enemmän tai vähemmän puskista. Mitä siis tapahtui?
Kielimalleja käytetään edelleen 95-prosenttisesti satunnaiseen chattailyyn, myös töissä. Eikä siinä mitään, chatbotit ovat pohjimmiltaan kelpoja vastauskoneita: syötät kysymyksen, saat vastauksen ja se on juuri mitä hait tai ei sinne päinkään. Vaihteluväli riippuu monesta asiasta, ja se on yksi keskeisistä chatbottien ongelmista.
Agentti on toista maata. Se ottaa tehtävän, suunnittelee, ryhtyy töihin ja vie homman maaliin ilman, että sitä pitää koko ajan olla ohjeistamassa tai että lopputulos on kuin onnenpyörää olisi pyörittänyt.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että tekoälylle pystytään ulkoistamaan kokonaisia työtehtäviä, mistä on lyhyt matka siihen, että sille pystytään ulkoistamaan kokonaisia rooleja.
Olemme tässä nyt, ja muutos tapahtui lopulta silmiäpäräyttävän nopeasti.
Mitkä sitten ovat ne käytännön sovellukset, jotka ovat pistäneet hippulat vinkumaan agentti-rintamalla? Pääpukareita on kaksi: Claude Code ja OpenClaw.
Anthropicin Claude Code on työkalu, joka ei pelkästään täydennä koodia vaan suunnittelee ja toteuttaa ohjelmistoprojekteja itsenäisesti alusta loppuun.
Ei-koodaajaa tämän pitää kiinnostaa siksi, että jos AI pystyy hoitamaan itsenäisesti ohjelmointia – joka siis on hippusen vaativampaa kuin vaikkapa blogin kirjoittaminen - se pystyy tekemään saman muullekin monivaiheiselle tietotyölle.
Mistä esimerkkinä Clauden Code-johdannainen Cowork. Se on rakennettu juurikin meille, jotka eivät koodauksesta ymmärrä tuon taivaallista. Cowork pyörii suoraan omalla koneella, pääsee käsiksi tiedostoihin, Slackiin, Google Workspaceen ja mihin ikinä avaimet annat.
"Järjestä tämän kansion kuitit Excel-raportiksi ja lähetä se kirjanpitäjälle Annukalle" – ja simsalabim! Cowork lienee se, mistä Kalin Hesarin jutussa puhuu.
Sitten on OpenClaw, itävaltalaisen Peter Steinbergerin avoimen lähdekoodin projekti, joka lähti laukalle (ja teki siinä sivussa Steinbergistä miljonäärin, kun Open AI osti sen pois kuleksimasta).
OpenClaw on eräänlainen digitaalinen talonmies - korjaan talonhenkilö - joka majailee laitteellasi. Käytännössä annat OpenClawille ohjeet vaikkapa WhatsAppissa: 'Hoida tämän viikon matkajärjestelyt Tampereelle” ja se varaa junan, etsii hotellin ja lisää matkan kalenteriin.
Se tekee tämän kaiken paremmin kuin yksikään toinen “agentiksi” itseään tituleerannut sovellus aiemmin, ja oli ehkä lajinsa ensimmäinen, joka toimii kuten vuosien ajan on hehkutettu.
Huom! Jos Clauden Codea tai Coworkia kokeilet, kokeile, mutta OpenClawn kanssa pitää oikeasti tietää, mitä tekee. Itsensä sivistämisen voi aloittaa Youtubesta.
Lopuksi lohdutuksen sana kaikille teille, jotka nyt ajattelevat, että putosivat kelkasta ennen kuin ehtivät siihen edes nousta. Ette pudonneet.
Agentit toimivat, kyllä, mutta että hyödyt olisivat skaalattavissa on vielä monen mutkan takana - eikä vähiten tietoturvan takia.
Tämä ei tarkoita, etteikö AI-kelkkaan pitäisi nousta. Pitää ja kiireesti pitääkin.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu
Viime viikolla kirjoitin, kuinka tekoäly tulee vääjämättä vaikuttamaan meidän jokaisen ammatilliseen identeettiin. Tämänkertaisen kirjoituksen perustan omakohtaisiin kokemuksiin kymmenien kehittämishankkeiden ja satojen keskustelujen pohjalta, ja kyllä pointtiani tutkimuksetkin tukevat.
Suurin uhkakuva tekoälyn käyttöön liittyen ei nimittäin liity tietoturvaan, vaan se on lähempänä kuin osaamme nähdä.
Hieman taustaa:
Ylivoimaisella enemmistöllä organisaatioista toimet tekoälyn suhteen voidaan jakaa kahteen kategoriaan: pidätellään hengitystä ja odotetaan, että koko AI-hömppä kaatuu omaan mahdottomuuteensa / hankitaan lisenssejä ja jätetään homma herran - lue henkilöstön - haltuun.
Kumpikaan näistä lähestymisistä harvoin tuottaa tulosta. Ensimmäisessä tapauksessa sitä ei toki odotetakaan, mutta jälkimmäisessä toivotaan, että jotain alkaa tapahtua.
Siinä mielessä odotukset täyttyvät, että yleensä jotain kyllä alkaa tapahtua. Osa porukasta ottaa haasteen vastaan, alkaa kokeilla ja perehtyä (tiedäthän ne webinaarit, joita sinunkin sähköpostissasi odottaa liuta “parempaa” hetkeä), huomaa nopeasti, kuinka paljon AI:sta on hyötyä, innostuu yhä enemmän, keksii uusia käyttökohteita, oppii lisää… ja menee menojaan.
Sitten on se toinen ääripää. He, jotka ehkä kokeilivat kerran tai kaksi jotain AI-työkalua, eivät tulleet hullua hurskaammaksi, eivätkä enää edes muista, milloin viimeksi ovat AI-työkalupakkia raottaneet. Toisin sanoen mikään ei muuttunut.
Toki väliinkin mahtuu porukkaa - suurin osa itse asiassa - jotka tekoälyä kyllä käyttävät, mutta käyttö on pintapuolista ja hyödyt sitä myöten vähäisiä. Seuraavan harppauksen ottaminen on vaikeaa, kun ei tiedetä, mitä ei tiedetä.
Sitten siihen uhkakuvaan. Jos tekoälyn vieminen arjen askareisiin jätetään henkilöstön omalle kontolla, syntyy valtava railo ihmisten välille. Tämä uhkakuva on todellinen ja tulee lävähtämään silmille monessa paikassa, sanokaa minun sanoneen.
Kun osaamisen taso heittelee, käy niin, että hyödyt eivät skaalaudu johdon päiväunien mukaisesti, työkaluihin ja koulutukseen ei investoida kuten pitäisi ja railo kasvaa entisestään.
Työyhteisön dynamiikka kusee, kun AI:ta parhaiten hyödyntävät ovat tehoiltaan aivan eri planeetalta kuin muut, mikä ei samassa suhteessa - jos ollenkaan - näy palkkapussissa. Lopulta tämä porukka kyllästyy kantamaan muita reppuselässä, alkaa pakata kamppeitaan ja osaamisvaje pahenee entisestään.
Syntyy kierre, jota on vaikea katkaista. Ja tämä kaikki vain siksi, että johto ei tajunnut kyseessä olevan suurin muutos työelämässä moneen sukupolveen - ei taas yksi IT-hanke.
Ja mikä pahinta: kun kyydistä pudonneet saavat jossain kohtaa kenkää, heille ei ole työmarkkinoilla mitään käyttöä. Tämä kuulostaa pahalta, mutta näin tulee käymään.
Ne mahdollisuudet, jotka tekoäly tuo tullessaan - myös uusien työpaikkojen muodossa - ovat valtavat. Tekoälystä pihalla olevat ovat myös näiden suhteen luonnollisesti ulkona kuvioista.
Ne, jotka tieten tahtoen vastustavat muutosta ovat kohtalonsa valinneet. Mutta kaikista heistä, jotka haluavat oppia ja olla muutoksessa mukana, pitää huolehtia.
Siksipä ensimmäinen steppi on se, että organisaatiolla on strategia tekoälyn käyttöön liittyen. Ja siinä strategiassa lukee sivulla yksi kissarobotin kokoisilla kirjaimilla: MEILLÄ KETÄÄN EI JÄTETÄ YKSIN TEKOÄLYN KANSSA.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu
Viime viikolla kirjoitin, mitä tapahtuu, kun vuosien ja vuosikymmenten varrella kertynyt osaaminen onkin yhtä äkkiä korvattavissa koneella.
Jatkan nyt samalla radalla ja pohdin asiaa ammatillisen identiteetin näkökulmasta. Sellainenkin meillä kaikilla on, haluttiin tai ei.
Lähdetään liikkeelle pienellä ilmaveivillä. Ajattelepa omalle kohdalle: mikä olisi ensireaktio, jos pomosi tokaisisi palaverissa: "Tämä raportti on erinomainen, mutta teitkö sen tekoälyllä?"
Olisitko hämmentynyt? Huvittunut? Loukkaantunut? Kuin olisit kiinni huijaamisesta? Vai olisitko kenties ihan cool, aivan kuin pomo olisi udellut, että käytitkö tähän wordia.
Mikä ikinä reaktio olisi, veikkaan, että se ei olisi tuo viimeksi mainittu. Ja siinäpä yksi villakoiralauman ytimistä.
Tätä on tutkittukin, ja etenkin meillä asiantuntijatyötä tekevillä ammatillinen identiteetti rakentuu enemmän osaamisen varaan kuin tittelin tai edustamamme organisaation.
Tämä on itse asiassa varsin terve pohja ammatilliselle minäkuvalle, mutta nyt se on pentele vie uhattuna! Tekoäly alkaa nimittäin olla ihmistä parempi hommassa kuin hommassa - ainakin mitä puhtaaseen substanssiosaamiseen tulee.
Kehitys ei pysähdy, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää mahdollisimman hedelmällinen rinnakkaiselo, jonka kulta-aikaa itse asiassa eletään juuri nyt. Asiantuntija, jolla on vankka osaaminen ja joka on oppinut (oikeasti) valjastamaan avukseen muutaman - usein yksikin riittää - AI-työkalun, pystyy saamaan aikaa asioita, joihin kumpikaan osapuoli ei omin päin pystyisi.
Itsenäisesti operoivien AI-agenttien myötä ihmisen rooli muuttuu koko ajan enemmän koordinoivaksi ja valvovaksi, mutta murehditaan sitä sitten, kun agentit oikeasti toimivat. Hyvin pian siis.
Valvojan roolista ei saata identiteetin kulmakiveksi olla, mikä tulee aiheuttamaan oman kitkansa.
Asiaa ei yhtään auta, että monesti tekoälyn käyttö koetaan ammatillisesti noloksi tai merkkinä oman osaamisen puutteesta. Tällä on nimikin, "AI shaming".
Tämä tarkoittaa hoopoimmillaan sitä, että ihminen tekee työn tarkoituksella käsipelillä ja hitaammin kuin pystyisi suojellakseen imagoaan – vaikka tietää, että tekoälyn avulla homma hoituisi huomattavasti sukkelammin ja lopputuloskin olisi todennäköisesti parempi.
Sermin toisella puolella kollega kyllä käyttää tekoälyä surutta, mutta ei kerro siitä, koska pelkää saavansa kuraa niskaan. (Tämä on muuten samaan syssyyn yksi suurimmista tietoturvariskeistä, toim.huom.)
Jos tunnistatte jomman kumman tilanteen omassa firmassanne, nostakaa AI-kissa pöydälle ja sassiin. Muuten alkaa ovi käydä.
Toisaalta jos kulttuuri on sellainen, että tekoälyn käyttöä pitää häpeillä, ovi saakin käydä.
Tekoälyn tuomassa muutoksessa pelottavaa on se - lue sekin - että se ei suinkaan iske tasaisesti, ei myöskään päivän teeman eli identiteetin näkökulmasta.
Junnuosaston asiantuntijalle ei todennäköisesti ole päässyt rakentumaan samanlaista ammattiylpeyttä kuin kokeneelle kollegalle tietyn teknisen taidon ympärille, joten uudet työkalut on helpompi ottaa haltuun. Toisaalta juniorilla ei ole tarvittavaa kokemusta arvioida tekoälyn tuotoksia kriittisesti.
Junnu kyllä pistää pelit soimaan, mutta ei välttämättä tiedä, milloin lopputulos on huono tai jopa vaarallisen huono. Pitkän uran tehnyt kehäkettu tietää.
Hyvä uutinen on se, että molempia tarvitaan. Huono uutinen on se, että tarvitaan, kunnes ei tarvita.
Mutta jos annetaan Excelin päättää, saatetaan pistää laulukuoroon juuri se palanen, joka pitää homman kasassa. Sitten kun 💩 iskee tuulettimeen, ei enää ole ketään, joka osaisi sanoa WTF - ensimmäisen W:n edustaessa sanaa “WHY”.
Seuraavaa olen rummuttanut kyllästymiseen asti, mutta koska kertaus on opintojen äiti jne.
Tekoälyn tuoma muutos iskee kuin miljoona volttia sekä organisaatiotasolla että yksilötasolla. Siksi johdon on puulaakin koosta ja toimialasta riippumatta ymmärrettävä - valistunut arvaus lienee reilumpi vaatimus - mitä tuleman pitää, luotava sen pohjalta strategia ja ohjeistus, investoitava koulutukseen ja työkaluihin ja kerrottava tästä kaikesta avoimesti henkilöstölle. Piste.
Täsmennyksenä: “Kyllä meillä porukka sitä tekoälyä käyttää” ei ole strategia.
Hyvää pääsiäistä! 🐣
Arttu
Lähteet: Innovative Human Capital: "AI Shaming in Organizations" (2026); Työterveyslaitos: Tekoälyn vaikutus työn merkityksellisyyteen; Akava Works: Työelämätutkijoiden näkemyksiä asiantuntijatyön muutoksesta; Barona: Tekoäly haastaa juniorit ja seniorit
Viime viikolla kirjoitin tekoälyn objektiivisuudesta - ja voiko näitä kahta sanaa mahduttaa samaan lauseeseen missään olosuhteissa. NYT kirjoitan siitä, miten käy, kun tekoäly peittoaa osaamisellaan meistä vihmerimmätkin.
New York Times julkaisi äskettäin ihmiskokeen, joka sai toipuvan journalistin mielenkiinnon heräämään. Yli 86.000 lukijaa osallistui testiin, jossa piti valita, kumpi teksti on parempi - huippukirjailijan vai Claude Opus 4.5 -kielimallin tuottama.
Tulos: kirjoittajasta riippuen 54–57 prosenttia peukuista meni tekoälylle. Tarkennuksena mainittakoon, että tämä ei tarkoita, että tekoäly olisi suitsait korvaamassa maailman parhaat kirjailijat, kokonaisuus kun on paljon enemmän kuin osiensa summa.
Silti. Kun minäkin päivittäin saan kuullakseni, kuinka tekoälyn tuottama teksti “kuulostaa ihan tekoälyn tuottamalta”, eikä sitä täten voi käyttää, niin kyllä syy tähän löytyy näytön ja työtuolin välistä.
Ja miksi tämän pitäisi kiinnostaa muitakin kuin ex-toimittajia? Antakaas kun selitän.
Jos ja kun alamme huomata, että vuosien ja vuosikymmenten aikana kertynyt substanssiosaaminen onkin yhtä äkkiä korvattavissa koneella, siinä helisee sekä ammatillinen identiteetti että asema.
Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet lukea, kuinka tekoäly korvaa isolla kädellä ihmistyötä - tällä kertaa pankeissa, mikä sektori on perinteisesti ollut työllistäjänä sieltä vakaimmaista päästä.
Hesarin jutusta kannattaa muuten bongata myös sellainen sivujuonne, että OP:n johdolla on henkilökohtaiset tekoälyvalmentajat, jotka pitävät dirikat ajan tasalla uusimmista AI-käänteistä. Ottakaa onkeenne.
Juuri nyt tapahtuvissa AI-pohjaisissa tai AI-pohjaisiksi väitetyissä vähennyksissä liipasimella ovat enimmäkseen uransa alkutaipaletta taivaltavat, mutta kuten kirjailijaesimerkki osoitti, kokemuksen taaksekaan ei pitemmän päälle voi mennä piiloon.
Kyse on pitkälti siitä, pystyykö ihminen luomaan nahkansa uudelleen ja hyväksymään, että ennen oli ennen ja nyt on nyt. Se helppoa ole ei.
Sitten päästetään opponoijat ääneen. Kokeneet tekijät ovat yleensä myös kalleimpia, ja jos asiaa tarkastellaan pelkästään Excelin voimalla, eikä arvomaailman anneta tulla sotkemaan hyviä suunnitelmia, kiusaus laittaa tämä porukka luiskaan on ilmeinen.
Samalla ovenavauksella lähtee korvaamatonta hiljaista tietoa ja taitoa tunnistaa, milloin jokin ei täsmää. Tekoälyn tuotokset saattavat alussa näyttää hyvin vakuuttavilta, mutta totuus voi olla toinen: datassa on kenties kohtalokkaita vääristymiä, syy-yhteyksistä tehdään vääriä päätelmiä ja ylipäätään saatetaan askarrella aivan eri ongelmien kanssa kuin pitäisi.
Tekoäly saattaa myös yksinkertaisesti puhua puuta heinää, ja lienee organisaation edun mukaista, että joku hoksaa, kun näin käy.
Se, että osaaminen on korvattavissa, ei välttämättä tarkoita, että ihminen on korvattavissa.
Kokenutta kaartia siis tarvitaan valvomaan ja orkestroimaan, ei entiseen tapaan tekemään. Mutta tarvitaanko Pentin Putki Oy:ssä kapellimestareita nykyiset 50 vai riittääkö 20, on toinen asia.
Muun muassa tämän takia tekoälyn kannattaa kiinnostaa, olipa mittarissa maileja 50 tai 500.000.
Sama kulmahuoneen porukalle: se, että tekoäly ottaa hommat haltuun, on monimutkaisempaa kuin konsultti Kettunen lupailee. Etenkin jos henkilöstön vähentäminen on ykköstavoite, homma todennäköisesti menee vihkoon. Tästä taannoin Linkkarissakin puhisin.
Tekoälyn puristuksessa olevaan ammatilliseen identiteettiin liittyen minulla on enemmänkin sanottavaa, joten jatkan siitä ensi viikolla.
Tsemppiä viikkoon!
Arttu
Viime viikolla kirjoitin tekoälyuupumuksesta, ja miksi se on ihan oikea ja vakavasti otettava ilmiö. Nyt pähkäilen, missä määrin tekoälyn tuottaman sisällön objektiivisuuteen voidaan luottaa.
Aihe putosi syliin tekoälyteemaisesta lounaskeskustelusta, kun ystäväni kertoi käyttävänsä tekoälyä muun muassa sen takia, että se on objektiivinen. En alkanut inttää vastaan, koska toisaalta ystävä oli ihan oikeassa. Ja toisaalta sitten taas…
Kuvittele, että palkkaatte yritykseen konsultin, joka on lukenut kaiken maailman tekstin (kyseessä ei ole Paavo Väyrynen, jos joku jo ehti säikähtää).
Siihen kaikkeen mahtuu miljoonia niteitä huippulaadukasta ja monipuolista aineistoa, mutta myös nettikommentteja, viiden pennin bisneskirjoja, jenkkifirmojen sisäisiä viestejä ynnä muuta epäkuranttia scheibaa.
Eikä konsultti kullan kiilto silmissään ole vaivautunut valikoimaan, mitkä lähteet ovat legittejä ja mitkä eivät.
Onko näin koulutettu kone siis objektiivinen tietolähde? Ei ole, ei ainakaan ilman kunnollista ohjeistamista (mistä enemmän lopussa).
Kuten todettua, kielimallit koulutetaan massiivisilla määrillä internetistä kaavittua (ja pöllittyä) dataa. Aineisto ei suinkaan ole neutraalia vaan täynnä historiallisia vääristymiä, kiistanalaisia näkökulmia ja mielipiteitä, joissa menevät puurot ja vellit sekaisin.
Länsimaiset mallit on koulutettu pääosin länsimaisella datalla, joten ne priorisoivat länsimaisia normeja. Sairaanhoitaja assosioidaan naiseen, insinööri mieheen – ei sen takia, että malli olisi tietoisesti epäsukupuolineutraali (onkohan tuo edes sana?), vaan koska data on sellaista.
Sitten ovat vielä teknologiayhtiöiden omat arvomaailmat, jotka heijastavat kehittäjiensä poliittisia näkemyksiä. ChatGPT ei siis ole vain OpenAI:n tuote – se on myös heidän maailmankuvansa tuote. Tästä ei hirveästi huudella, mutta näin ovat marjat.
Kielimalleja hienosäädetään ihmisarviointien perusteella: oikeat ihmiset pisteyttävät vastauksia, ja malli oppii tuottamaan enemmän sitä, mistä se palkitaan.
Kuulostaa järkevältä – ja sinänsä onkin, mutta pienellä sivuvaikutustwistillä: malli oppii myötäilemään ja vahvistamaan käyttäjän mielipiteitä ja oletuksia, vaikka ne olisivat faktojen puolesta kuinka hatelikossa.
Tiedätte nämä “Loistavaa, Arttu!”, “Erinomainen oivallus, Arttu!”, “Olet komea ikäiseksesi, Arttu!” (ok, tuo viimeinen oli omaa hallusinointiani) yms. kehut, jotka ovat alussa hauskoja ja imarteleviakin, mutta pian huomaat, että täydellinen kriittisyyden puute vääjäämättä vääristää lopputulemaa.
Hallusinaatiot eli AI:n tuottama uskottava mutta keksitty tieto on tässä vaiheessa jo tuttu käsite. Eikä siinä kaikki: mallit voivat keksiä myös olemattomia tutkimuksia, tilastoja ja viittauksia – täydellisine tekijätietoineen – jotka näyttävät aivan autenttiseilta.
Tässä kohtaa on tosin todettava, että käytän 3-4 tekoälytyökalua päivittäin, ja en ole vuosiin törmännyt tilanteeseen, jossa kielimalli olisi päästellyt aivan omiaan - ainakaan suuremmassa mittakaavassa.
Tilanne on siis hallusinoinnin osalta parempi kuin vaikka vuosi sitten ja paranee koko ajan.
Koska edellinen, eihän näitä työkaluja uskalla käyttää mihinkään? Uskaltaa kyllä, mutta tämä kaikki on hyvä ymmärtää. Jo pelkästään siksi, että se vaikuttaa siihen, miten kielimalleja pitää käyttää.
Esimerkiksi:
Tämän päivän kielimallit ovat huikean hyödyllisiä todella monessa. Mutta ne ovat edelleen tilastollisia kielenkäyttäjiä ja nojaavat opetusaineistoon niin hyvässä kuin pahassa.
Sen kun pidät mielessä, ajoja vaan!
Jos organisaatio ei ole operoinut viimeisintä kahta vuotta huippusalaisen projektin parissa perunakellarissa ilman yhteyttä ulkomaailmaan, jonkin sortin tekoälyprojekti siellä on käynnissä.
Viime viikolla kirjoitin GEO:sta eli siitä, miten yritykset voivat vaikuttaa tekoälyn tarjoamiin hakutuloksiin vai voivatko mitenkään. Jos tuo aihe ei vielä uuvuttanut, tämänviikkoinen kirjoitus sen tekee - mutta tarkoituksella.
Nyt kun kokemusta tekoälykokeiluista on alkanut kertyä, on havaittu, että iso osa alkuvaiheen AI-hankkeista menee perseelleen - ainakin jos perseelleen menemistä tarkastellaan puhtaasti hyödyn näkökulmasta.
Miksi näin käy, siitä olen kirjoittanut useammankin kerran.
Totta on, että vaikka tekoäly kiistatta tehostaa työntekoa ja sen pitäisi vapauttaa ihmisiltä kaistaa johonkin “arvokkaampaan” - minkä määritelköön kukin tahollaan - voi helposti käydä päinvastoin, ja tekoäly itse asiassa lisää kuormaa ja uupumusriskiä. Lennokkaiden termien ihmemaassa, Ameriikan Yhdysvalloissa, tälle on annettu osuva nimi “AI brain fry”.
Boston Consulting Groupin ja UC Riverside -yliopiston tekemän tuoreen tutkimuksen mukaan (n=1500) 14 prosenttia vastaajista sanoi tekoälyn intensiivisen käytön aiheuttaneen kognitiivista uupumusta, ja joka kolmas vastaaja kertoi työmääränsä itse asiassa kasvaneen sen jälkeen, kun AI:ta alettiin toden teolla hyödyntää.
Mistä moinen? Jäljet johtavat ns. tehokkuusansaan. Se tarkoittaa, että kun tekoäly nopeuttaa jonkin tehtävän tekemistä, johto ei suinkaan anna vapautuneen ajan mennä palautumiseen tai syvempään ajatteluun tai kahvihuoneessa läppäilyyn, vaan rimaa eli tuottavuustavoitteita nostetaan sitä mukaa.
Projekteja pukkaa lisää, ja pian käy niin, että ihminen ei enää edes pystyisi selviytymään työtaakastaan ilman tekoälyä. No, onhan tämä toki yksi tapa saada tekoäly käyttöön läpi linjan, mutta ei ehkä se ideaalisin.
Voisi ajatella, että henkilöstö ei moista peliä purematta niele. Tekoälyuupumus kuitenkin harvoin johtaa kapinaan, se kun hiipii sisään sukkasillaan. Yksi selkeä oire tulevasta on se, että palavereissa puhutaan enemmän siitä, mitä työkalua käytetään, kuin siitä, mitä ongelmaa tekoälyn avulla itse asiassa ratkaistaan.
Osa porukasta alkaa sitten käyttää tekoälyä sen enempää asiaa pohtimatta, mikä taas johtaa helposti siihen, että tuotokset ovat geneeristä ja sielutonta AI-slopia.
On havaittu (mm. edellä viitattu tutkimus), että useampaa AI-työkalua samanaikaisesti käyttävillä tuottavuushyödyt itse asiassa laskivat, kun taas pienen mutta fokusoidun työkalupakin käyttäminen korreloi positiivisesti tuottavuuden kanssa.
Tämä käy järkeen: jos ei tiedä mitä rakentaa, tilanne ei siitä muuksi muutu, vaikka joka päivä kävisi Motonetistä lisää työkaluja.
Sitten hyvät uutiset! Tekoälyuupumus on hoidettavissa, eikä resepti ole erityisen monimutkainen. Näillä kolmella konstilla pääsee jo pitkälle:
Tämä on sisäisen viestinnän sääntö numero yksi, ja se kannattaa ottaa tässä kohtaa erityisen vakavasti. Toki jos johto ei tiedä, mitä porukalle sanoisi, kannattaa AI-roadmap levittää kulmahuoneen pöydälle vielä kerran.
Suomessa maaperä on valitettavan otollinen tekoälyuupumukselle. Ensinnäkin tekoälyyn suhtaudutaan skeptisesti: 84% suomalaisista konttorirotista kertoo olevansa huolissaan tekoälyn tuottaman tiedon paikkansapitävyydestä ja 81% tietoturvariskeistä.
Toiseksi Työterveyslaitoksen tuore tutkimus osoittaa työhyvinvoinnin olevan yleisesti laskussa, eivätkä maailmanpoliittinen tilanne ja tekoälyn aiheuttamista mullistuksista huutavat otsikot ole omiaan mieltä rauhoittamaan.
Siispä, arvoisat johtajat, ottakaa homma näppiin ja unohtakaa “näin teet tekoälyllä jäätelökioskille logon” -tyyliset koulutukset, tuuleen huutavat konsultit (paitsi minut) ja kokeilut, joita ei johda kukaan.
Sen sijaan rakentakaa konkreettinen ja matalan kynnyksen suunnitelma tekoälyn käyttöönotolle, ja rakentakaa se heti. Jos ette osaa, opetelkaa.
PS. Tsekkaa myös ladattavat oppaat: AI-assistentti 15 minuutissa ja Möykystä strategiaksi - Johdon AI-opas
Lähteet: